12.7. Kotiinpaluu

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin myös tämä isän ja pojan junamatka halki Siperian, Mongolian ja Kiinan. Heräämme pekingiläisestä hotellista matkan viimeisenä aamuna, noin kaksi viikkoa lähtömme jälkeen. Aamiaisen jälkeen menemme alas etsimään eilen illalla sovittua kyytiämme. Kirjaudumme ulos, ja hotellipoika - eri heppu kuin illalla - tarjoutuu hakemaan kyydin. Hetken kuluttua hän jo viittoo taksia hotellin eteen, mutta auton rekisterinumero on jotain aivan muuta kuin mitä eilisillan kyydinjärjestäjä meille ilmoitti. Hotellin edustalla ei näy yhtään odottavaa kyytiä, eikä tämänaamuinen piccolo, saati hänen tuomansa taksikuski ymmärrä yhtään mitään selityksestämme jo valmiiksi järjestetystä kyydistämme, tuijottavat vain hölmistyneinä lappua, jota isä heille näyttää (ja jossa tietysti lukee myös se ylihintaisen kyydin summa). Aavistukseni jo illalta kävi toteen: ei se eilinen piccolonnuljake mitään kyytiä koskaan tilannutkaan, kunhan vapautti meidät 50 yuanista. Aamupiccolokin tivaa palvelurahaa, ja isä parka selittää tälle eilistä kuviota ja kehottaa tätä jakamaan sen eilisen viisikymppisen sen toisen hotellipojan kanssa. Turhaan. Lähes kukaan tässä hotellissa ei ymmärrä englantia kuin pari sanaa, mutta rahoistaan pääsee kyllä helposti eroon. Tämäkin poika saa kyllä tippinsä. Hän sentään ansaitsi sen.

Kotiin!

Kuskimme vie meidät luotettavasti kentälle. Mittari näyttää perillä 85 yuania, mikä on ennakkotietojenikin mukaan käypä nykytaksa. Kuski kiittää saamastaan satasesta aikomattakaan antaa vaihtorahoja, mutta tippi on ihan sopivan kokoinen. Jotenkin olisi vain ollut kivempi saada ensin ne vaihtorahat käteen ja sitten antaa ne tippinä, mutta meneehän se näinkin. Eilisillan nilkki kaivelee enemmän. Vaikka rahamäärä on marginaalinen, muutama euro, ärsyttää erityisesti se, kuinka röyhkeästi hotellin henkilökunnan edustaja pokkana jujuttaa ylimääräistä aikomattakaan antaa mitään vastineeksi. Tai eniten ärsyttää luultavasti se, että sitä pitää itseään jo jonkin verran kokeneena matkaajana, ja silti menee antamaan rahaa pois etukäteen palvelusta, joka pitäisi maksaa vasta kun palvelu on saatu. Ei Kiina silti toivoton paikka ole. Ostoskeskuksesta bongattu muuriretken tarjoaja piti sanansa loppuun asti - matka maksoi sen mitä oltiin sovittu, kuski oli täsmällinen, ja vei meidät paluumatkalla samaan hintaan vielä toiseen osoitteeseen. Ja sitten on näitä Sophien kaltaisia iloisia, ihastuttavia ja vilpittömän uteliaita ihmisiä, jotka antavat matkalle kuin matkalle sellaista maustetta, joita ei kirjoja lukemalla tavoita.

Kaikki lentokenttäproseduurit menivät sujuvasti ja enempiä jonottelematta. Mitä nyt isä oli hienosti jättänyt kolme nestepulloa (desinfiointiaine, aurinkovoide ja after sun -voide) käsimatkatavaroihinsa. Ne jäävät lentohenkilökunnan käyttöön. Kentän liikkeissä panemme merkille paikallisten tuotteiden moninkertaiset hinnat Dazhalanin alueeseen verrattuna. Ostammekin mukaan vain välttämättömiä merkkituotteita, jotka eivät ole kiinalaistenkaan kopioitavissa, kuten giniä ja mallasviskiä.

Pidän lentomatkailusta. Jalkatilan puute ei ole koskaan ollut keskeisiä ongelmiani, vaikka pitkähkö olenkin. En jaksa käsittää ihmisten urputusta lentokoneruoasta - minusta on ällistyttävää, miten siihen tilaan saadaan ängettyä niinkin monipuolinen ateria, ja yleensä ruokailu lentomatkan aikana on tervetullut ohjelmanumero, enkä edes muista koskaan saaneeni pahaa ruokaa. Tästäkin pyrähdyksestä suoraan Pekingistä Helsinkiin otan kaiken irti. Lennon hintaan kuuluvaa viiniä santsaan pari kertaa, isä tarjoaa malarianestolääkityksen gin & tonicin muodossa, ja katson lennon aikana kolme elokuvaa. Onhan se tietysti hienoa, jos jonkun kukkaro kestää matkan mukavoittamisen kolminkertaiseen (tai jotain) businessluokkahintaan, mutta oma suhtautumiseni moiseen on vähän sama kuin hotelliasumiseen guest house- tai B&B-paikkojen sijaan: turhaa hintaa tyhjästä. Mutta mikäs minä olen muiden ratkaisuja arvostelemaan.

Helteisen Helsingin kamaralla onnittelen matkatavarahihnaa kohti kulkiessa Espanjan väreihin pukeutunutta pariskuntaa: ¡Viva España! Matkatavarat tulevat viipymättä ja rakas vaimo on vastassa. Olemme autossa noin puolen tunnin kuluttua koneen laskeutumisesta. Pysähdymme isän ja äidin luokse syömään ja kertomaan ekat matkakuulumiset. Näen poikani ensimmäistä kertaa yli kahteen viikkoon. Isi, mulla oli sua ikävä.

28.6. - 3.7. Pisin junaetappi takana

Privet! Irkutsk on ensimmäinen paikka matkalla, missä päästään nettiin. Kokeilin löytää moskovalaisen ravintolan terassilla langattomia verkkoja, ja olihan niitä. Yhteenkään ei vain päässyt sisään.

28.-29.6.

Koska sain isällekin läpi aikeeni mennä junalla koko matka, lähdemme Hämeenlinnasta ensin Riihimäelle, jossa on vaivainen viiden minuutin junanvaihto Lahen (lahtelaisen kieliopin mukainen genetiivi) paikallisjunaan. Kannatti tulla junalla, autossa emme olisi törmänneet parta-agamaan, joka matkusti edessä olevalla penkillä. Nousemme Lahessa reilun puolen tunnin kuluttua Moskovaan menevään Tolstoi-junaan. Joka näyttää VR:n juniin verrattuna heti joltain aivan muulta. Vaunupalvelija, eli provodnika tarkistaa lippujen lisäksi passit ennen kuin pääsemme junaan.

Parta-agama

Tolstoihin

Vainikkalassa suomalainen rajavartija tunnistaa nimemme passista, on lähes sukua meille. Venäjälle tulon huomaa välittömästi rajanylityksen jälkeen. Betoniset sähköpylväät on ollut hankala saada suoriksi. Metsät näyttävät reheviltä, datsat ränsistyneiltä. Metalliromua. Viipuri näytti ilta-auringon laskiessa hienolta.
Kaksi Kouvolasta junaan noussutta suomalaispariskuntaa juopotteli ja möykkäsi hillitysti mutta silti riittävän kuuluvasti puoli yötä. Keikkamatkalla ollut asennusmies tunsi itsensä puhelimessa petetyksi. Provodnika tuo tarvittaessa teetä, leipää ja olutta. Junassa nukkumiseen pitää tottua.

29.6.

Moskova. Ensimmäisenä pitää ihmetellä opasmerkintöjen epämääräisyyttä. Jaroslavski-asema löytyy kyllä. Aseman ympärillä pyörii enemmän tai vähemmän humalassa olevia ihmisiä. Valppaana. Kamat matkatavarasäilytykseen – mies sanoo että säilytys on auki koko päivän. Päätämme palata silti ainakin kaksi tuntia ennen junan lähtöä hakemaan kamoja.

Metrolla Kremlille, asemat ovat hienoja. Vahdinvaihto osoittaa sen, ettei Ministry of Silly Walk ole kovinkaan kaukana totuudesta. Punainen tori, onhan se nähtävä. Mathias Rust oli aika äijä, ei sitä tilaa siellä kovinkaan paljon ole. Lähti vielä Malmin kentältä, tietää isä. Läheltä puistokojusta hanasta kvassia. Erilaista kuin oma kotikaljamme, makeampaa. Lämpöä tulee pilvettömältä taivaalta riittävästi.

Kävelemme Arbat-kadulle. Tuttu Saatana saapuu Moskovaan -kirjasta. Helvetillinen helle. Lounasta, pivoa, ylihintaisen kahvilan cappuccino ja latte, jotka saattavat olla koko matkan viimeiset hyvänmakuiset kahvit. Venäjällä on kuulemma paras opetella suosiolla teenjuojaksi, jos ei vielä sellainen ole,

Aikaa on runsaasti – Siperiaankarkoitus alkaa vasta iltayhdeksän jälkeen. Metrolla Sokol'nikin kirkkoon ihmettelemään kuvainpalvontaa. Vierestä löytyy ensimmäinen Venäjältä logattu geokätkö. Patikointia Sokol'nikin puistossa. Tänne toisin lapseni. Paikka näyttää myös hämmentävän tutulta. Täälläkö on kuvattu JIM-kanavalla näytettävää Alastonta piilokameraa?

Läheisessä baarissa todistamme kummallista näytelmää. Kolme miestä istuu terassilla, he lähtevät hieman meidän tulomme jälkeen vain palatakseen hetken kuluttua takaisin tivaamaan tarjoilijapojalta jotain. Meidän paljon oletuksia sisältävän teoriamme mukaan yksi miehistä oli lähdettyään huomannut lompakkonsa puuttuvan ja oletti, että tarjoilija oli sen nyysinyt. Asiaa selviteltiin sekä terassilla, että ravintolan sisätiloissa tarjoilijaparan lähes vääntäessä itkua. Jotenkin tuntui tyhmältä idealta palata syyttämään tarjoilijaa sen oletuksen perusteella, että lompakko oli jäänyt ravintolaan. Kas kun ei meitä keksinyt syyttää.

Olemme hyvissä ajoin takaisin Jaroslavski-asemalla, jonka läheisyydestä täydennämme ruoka- ja juomavarantojamme ennen kuin haemme loput matkatavarat säilytyksestä. Juna 2, eli Rossija lähtee ajallaan. Ehdin ennen sitä jopa hinkata hyttimme ikkunaa vähemmän likaiseksi.

30.6.

Junassa oli Moskovasta lähtiessä kuuma, mutta yön aikana lämpötila viileni sopivan huoneenlämpöiseksi. Ekat hereilläoloajan pysähdykset (Kirov, Baljetsino, Perm). Junan pysähdysasemat sekä tulo- ja lähtöajat löytyvät käytävän seinältä. Kirovin asemalle saavuttaessa aikataulua tutki vanhempi saksalaismies, joka vertaili kellonsa aikaa aikataulussa ilmoitettuun tuloaikaan. 'Pünktlich', sai venäläisjuna saksalaishyväksynnän.

Asemien kioskeilta on helppo ostaa täydennystä varastoihin, tosin Kirovissa teetä pyydettäessä tarjottiin pullotettua sitruunateetä. Kansainvälisellä viittomakielellä esitetty pussiteetä merkitsevä elekään ei tuota tulosta. Vasta Permin asemalaiturikauppiaiden monipuolisesta valikoimasta löytyy oikea tuote. Täällä niitä kaalipiirakkamummojakin on.

Permin myyjiä

Ravintolavaunu testataan ensimmäistä kertaa. Bortshkeitto ei vastaa isän käsitystä bortshista, mutta on kuulemma hyvää. Omassa lihakeitossani on ainakin kolmea erilaista lihaa, ja se on loistavaa. Smetanaa on pyytämättä valmiiksi molemmissa annoksissa. Samaan aikaan ravintolavaunussa syö saksalainen ryhmä, josta osa asuu meidänkin vaunussamme. Vanhat ukot eivät pahemmin jaksa ihmetellä, että puhun heille saksaa.

Lukiessamme hytissämme ovi tempaistaan auki. Ovensuussa seisoo nuorehko mies, joka parin sekunnin hiljaisuuden jälkeen osoittaa kysyvän ilmeen kera kädessään olevia tavaroita, jotka ovat ilmeisesti myytävänä. Ei-kiitoksen jälkeen mies poistuu. Tuntuu, että ainakaan puhtaat jauhot eivät kuuluneet myyntiartikkeleihin.

Maisemat muuttuvat päivän aikana. Uralin ohituksen näkee aikaisempaa kukkulaisemmasta maastosta, mutta vuoria ei hyvälläkään tahdolla erota. Voitan kevyesti isän sakissa. Ei sitä turhaan raahattu puolen kilon painoista ihan liian isoa puulautaa mukana. Iltamyöhään juna saapuu Aasian puolelle. Maanosan vaihtumisen kunniaksi on kuulemma radanvarressa joku obeliskikin, mutta ohittaessa on jo liian pimeää.

Vaunuemännät Jelena & Natasha

1.7.

Päivä kuluu kirjoja lukien, epämääräisen mittaisia torkkuja ottaen ja asemalaitureilla pysähdysten aikaan käppäillen. Siperian isoja jokia ylitetään : Ishim, Irtysh, Ob. Virtaussuunta on edelleen pohjoiseen.

Barabinsk voittaa päivän neuvostoliittoisimman aseman palkinnon. Kunnon betonikolossi. Käymme aseman sisällä ja toisella puolella. Barabinsk ei välttämättä olisi ensimmäisenä listalla, jos pitäisi valita uutta asuinpaikkaa. Asemalaiturimyyjiltä lunastetaan olutta, piirakoita ja epämääräinen savukala. Yksi piirakkamummo rementää kovasti tyrkyttäen omia tuotteitaan ja osoittaen meidän piirakkapussiamme. Njet spasiba. Hieman mauttomia perunapiirakoita myöhemmin syödessämme epäilemme, että mummo tiesi että hänellä olisi ollut paremmat piiraat. Ehkä missasimme maailman parhaimmat piirakat.

Barabinskin jylhä asema

Eväät

Piroshkibabushka

Syömisemme on vakiintunut mukana oleviin pussikeittoihin ja asemalaituripiirakoihin. Aamulla pikapuuroa ja teetä. Kyllä sitä ravintolavaunussakin voisi syödä laadun puolesta, muttei omia eväitä viitsi oikein takaisin kotiinkaan raahata. Asemilta saisi nuudelikeittoja ja muuta einestä riittävästi koko matkaksi.

Tarjonta

Eväät

Päivän aikana isä ei edelleenkään voita sakkipeliä, joka tosin kaamean virheeni takia päättyy pattiin. Illalla ylitämme valtavan Ob-joen ja saavumme saman tien Novosibirskin asemalle. Vaikka lähestymisen aikaan esikaupunki ja ratapihaseutu näyttää tyypillisen kurjalta, kaupungin keskusta vaikuttaa oikeastaan hienolta. Toinen kokonainen junapäivä on pulkassa. Vaikka ajantajun kanssa on vähän niin ja näin (seuraamme lähinnä Moskovan aikaa niin kuin junakin), on tämä hieno tapa matkustaa.

2.7.

Päivän ensimmäinen pidempi pysähdys (20 min) on Krasnojarsk. Kiipeämme kävelysiltaa pitkin matkan tähän asti komeimmalle asema-aukiolle. Asema on jylhä ja suuret suihkulähteet sekä kommunistiset seinämuraalit koristavat aukiota. Nuori nainen poseeraa valokuvaajalle rauta-aitaa vasten vääntelehtien. Viihtyisän näköinen kaupunki.

Maisemat muuttuvat päivän mittaan siperiamaisemmiksi. Juna kiertää kukkuloiden liepeitä ja etelässä näkyy Sajan-vuoristoa. Lonely Planet sanoo (vasta!) Ilanskaja-aseman kohdalla, että Venäjällä asemien kuvaamista pidetään edelleen vakoiluna. Ja minulla kun alkaa olla jo hyvä valikoima venäläistä rautatieasemakuvastoa. Pitänee tehdä tarjous CIA:lle, jos päästään vielä kotiiin.

Punainen Krasnojarsk

Sajan

Pelaan matkan huonoimman sakkipelini, mutta sekin päättyy pattiin. Äijä ei ole voittanut vieläkään! Irkutskiin saapumisaika on 5.16, johon tätä kirjoittaessa on enää vajaat kuusi tuntia. Olisi kai viisainta mennä nukkumaan, mutta ajantaju heittää vielä sen verran, ettei uni tulisi kuitenkaan. Junankin kello näyttää edelleen Moskovan aikaa, viittä tuntia vähemmän. Ulkona alkaa olla jo pimeää, Siperian pellot peittyvät usvaan.

Tyypillinen irkutskilaisasumus

3.7.

Irkutsk ja takaisku.

Saavumme aamukuudelta lähes unettoman yön jälkeen kaupunkiin. Taksi heittää meidät nopeasti hotelliin. Sellainen neuvostoaikana varmaan komeana patsastellut majoituslaitos, mutta tätä nykyä ainakin osittain auttamattoman ränsistynyt ja - neuvostoliittolainen. Huoneen lukko heiluu holtittomasti, eikä ilmastointia ole. Liinavaatteet ovat kuitenkin puhtaat, ja palvelu pelaa englanniksi. Neljännen kerroksen ikkunastamme on hienot Angara-joen näkymät. Mutta se - tällä kertaa konkreettinen - takaisku: aamiaisen aikoihin vatsa alkaa varoitella, ja sekaisinhan se sitten on. Kotimaan suunnalta keljuillaan jo tekstiviestitse antibioottien mukaanottamattomuudesta. Pitkien aamupäiväunien jälkeen kaupungilla kävely on tuskaisaa: suu kuivuu, mikään ruoka ei maistu, paahtava helle on viedä voimat. Käppäilemme kuitenkin Siperian Pariisin keskustassa muutaman tunnin. Taas löytyy geokätkö. Kaupunki on jännä sekoitus tsaarinaikaa, Neuvostoliittoa ja modernia. Illansuussa olo alkaa kohentua, vaikka hellettä riittää pilvettömältä taivaalta.

Been there, done that

Matka on alkanut! Ensimmäinen etappi on Hämeenlinna. Kuten uhosin, aloitin matkan Katujunalla, joka kiertää Tampereen keskustan hotelleja Laukontorin ja Särkänniemen kautta. Tulipahan kerrankin oltua turistina kotikaupungissaan. Katujuna meni vieläpä Finlaysonin Siperian ohi, joten Tampereella voi tehdä trans-Siperian matkan alle tunnissa!

Katujuna

Siperia!

Kävin vielä ennen Hämeenlinnan-junaa Tampereen Veripalvelun kautta luovuttamassa tavanomaisen annokseni viidettäkymmenettäkuudetta kertaa. Ei sitä tiedä, minkälaisen kaamean taudin sitä matkalta saa, joka estää tulevat luovutukset. Parin tunnin päästä mennään henkilöjunalla Lahteen, josta nousemme Moskovan-junaan.