Matkavideo, osa 3

Kikkailin viimeisen osan matkan diashowta videon muotoon. Lyhyehkön kiinassaoloajan takia materiaaliakaan ei ollut niin paljon (tai sitten en vain älynnyt kuvata juttuja), mutta saihan noista loppupäivistä vielä yli kolmiminuuttisen videopätkän.

12.7. Kotiinpaluu

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin myös tämä isän ja pojan junamatka halki Siperian, Mongolian ja Kiinan. Heräämme pekingiläisestä hotellista matkan viimeisenä aamuna, noin kaksi viikkoa lähtömme jälkeen. Aamiaisen jälkeen menemme alas etsimään eilen illalla sovittua kyytiämme. Kirjaudumme ulos, ja hotellipoika - eri heppu kuin illalla - tarjoutuu hakemaan kyydin. Hetken kuluttua hän jo viittoo taksia hotellin eteen, mutta auton rekisterinumero on jotain aivan muuta kuin mitä eilisillan kyydinjärjestäjä meille ilmoitti. Hotellin edustalla ei näy yhtään odottavaa kyytiä, eikä tämänaamuinen piccolo, saati hänen tuomansa taksikuski ymmärrä yhtään mitään selityksestämme jo valmiiksi järjestetystä kyydistämme, tuijottavat vain hölmistyneinä lappua, jota isä heille näyttää (ja jossa tietysti lukee myös se ylihintaisen kyydin summa). Aavistukseni jo illalta kävi toteen: ei se eilinen piccolonnuljake mitään kyytiä koskaan tilannutkaan, kunhan vapautti meidät 50 yuanista. Aamupiccolokin tivaa palvelurahaa, ja isä parka selittää tälle eilistä kuviota ja kehottaa tätä jakamaan sen eilisen viisikymppisen sen toisen hotellipojan kanssa. Turhaan. Lähes kukaan tässä hotellissa ei ymmärrä englantia kuin pari sanaa, mutta rahoistaan pääsee kyllä helposti eroon. Tämäkin poika saa kyllä tippinsä. Hän sentään ansaitsi sen.

Kotiin!

Kuskimme vie meidät luotettavasti kentälle. Mittari näyttää perillä 85 yuania, mikä on ennakkotietojenikin mukaan käypä nykytaksa. Kuski kiittää saamastaan satasesta aikomattakaan antaa vaihtorahoja, mutta tippi on ihan sopivan kokoinen. Jotenkin olisi vain ollut kivempi saada ensin ne vaihtorahat käteen ja sitten antaa ne tippinä, mutta meneehän se näinkin. Eilisillan nilkki kaivelee enemmän. Vaikka rahamäärä on marginaalinen, muutama euro, ärsyttää erityisesti se, kuinka röyhkeästi hotellin henkilökunnan edustaja pokkana jujuttaa ylimääräistä aikomattakaan antaa mitään vastineeksi. Tai eniten ärsyttää luultavasti se, että sitä pitää itseään jo jonkin verran kokeneena matkaajana, ja silti menee antamaan rahaa pois etukäteen palvelusta, joka pitäisi maksaa vasta kun palvelu on saatu. Ei Kiina silti toivoton paikka ole. Ostoskeskuksesta bongattu muuriretken tarjoaja piti sanansa loppuun asti - matka maksoi sen mitä oltiin sovittu, kuski oli täsmällinen, ja vei meidät paluumatkalla samaan hintaan vielä toiseen osoitteeseen. Ja sitten on näitä Sophien kaltaisia iloisia, ihastuttavia ja vilpittömän uteliaita ihmisiä, jotka antavat matkalle kuin matkalle sellaista maustetta, joita ei kirjoja lukemalla tavoita.

Kaikki lentokenttäproseduurit menivät sujuvasti ja enempiä jonottelematta. Mitä nyt isä oli hienosti jättänyt kolme nestepulloa (desinfiointiaine, aurinkovoide ja after sun -voide) käsimatkatavaroihinsa. Ne jäävät lentohenkilökunnan käyttöön. Kentän liikkeissä panemme merkille paikallisten tuotteiden moninkertaiset hinnat Dazhalanin alueeseen verrattuna. Ostammekin mukaan vain välttämättömiä merkkituotteita, jotka eivät ole kiinalaistenkaan kopioitavissa, kuten giniä ja mallasviskiä.

Pidän lentomatkailusta. Jalkatilan puute ei ole koskaan ollut keskeisiä ongelmiani, vaikka pitkähkö olenkin. En jaksa käsittää ihmisten urputusta lentokoneruoasta - minusta on ällistyttävää, miten siihen tilaan saadaan ängettyä niinkin monipuolinen ateria, ja yleensä ruokailu lentomatkan aikana on tervetullut ohjelmanumero, enkä edes muista koskaan saaneeni pahaa ruokaa. Tästäkin pyrähdyksestä suoraan Pekingistä Helsinkiin otan kaiken irti. Lennon hintaan kuuluvaa viiniä santsaan pari kertaa, isä tarjoaa malarianestolääkityksen gin & tonicin muodossa, ja katson lennon aikana kolme elokuvaa. Onhan se tietysti hienoa, jos jonkun kukkaro kestää matkan mukavoittamisen kolminkertaiseen (tai jotain) businessluokkahintaan, mutta oma suhtautumiseni moiseen on vähän sama kuin hotelliasumiseen guest house- tai B&B-paikkojen sijaan: turhaa hintaa tyhjästä. Mutta mikäs minä olen muiden ratkaisuja arvostelemaan.

Helteisen Helsingin kamaralla onnittelen matkatavarahihnaa kohti kulkiessa Espanjan väreihin pukeutunutta pariskuntaa: ¡Viva España! Matkatavarat tulevat viipymättä ja rakas vaimo on vastassa. Olemme autossa noin puolen tunnin kuluttua koneen laskeutumisesta. Pysähdymme isän ja äidin luokse syömään ja kertomaan ekat matkakuulumiset. Näen poikani ensimmäistä kertaa yli kahteen viikkoon. Isi, mulla oli sua ikävä.

11.7. Muuriretki

Juyongguan

Auto ja kuski odottavat täsmälleen sovitusti aamuyhdeksältä. Kuljettaja ei liikoja puhele, mutta liikennemerkkejä seuraamalla varmistun pian siitä, että olemme matkalla oikeaan suuntaan. Olin alun perin suunnitellut muurikohteeksemme Mutianyua, joka ei ole aivan Pekingiä lähin kohde, mutta kuulemma hienoilla vuoristomaisemilla siunattu ja erittäin suosittua Badalingia huomattavasti vähemmän kaupallinen. Eilisillan tinkiminen johti kuitenkin siihen, että olemme matkalla kohti Juyongguania, joka on lähinnä Pekingiä, ja josta opaskirja kertoo, että se on restauroitu siihen pisteeseen, että kaikki vanhuuden tuntu on kaikonnut. Mitäpä tuosta, tältä muuri on epäilemättä aikoinaan uudenkarheana näyttänyt.

Perillä toteamme kohdevalinnan muutenkin onnistuneeksi. Koko matkan ajan näkyvyys on nimittäin ollut alle kilometrin luokkaa, eikä se täällä ole sen parempi. Utuinen ja luultavasti myös savusumuinen sadetta enteilevä kuumankostea ilma ei päästä katsetta muutamaa sataa metriä kauemmaksi. Vuorimaisemat olisivat menneet koko lailla hukkaan Mutianyussa. Jonottaessamme lippuja (eläkeläisalennus ei muuten koske ulkomaalaisia) takaamme kuuluu naisääni: Hey! Where you from? What language you speak? Nuorehko kiinalaisnainen utelee taustojamme, Kiinan-vierailumme yksityiskohtia ja mm. sitä, miten tulimme tulleeksi juuri tälle muuriosuudelle (ja mihin hintaan). Neito tarjoutuu ottamaan meistä muurikuvia kamerallamme, tulee itsekin mukaan kuviin, kuvauttaa myös omalla kamerallaan ja lyöttäytyy seuraamme innokkaasti. Hienoa. Taas yksi tarrautuja, joka haluaa varmaan kohta viedä meidät teelle, huijata rahamme ja muut arvoesineemme, nylkeä meidät, teilata ja tappaa, ja lopulta työntää hengettömät ruumiimme muurin yli. Ja haistatella vielä päälle.

Prinsessa Sophie

Sophieksi esittäytynyt nainen osoittautui kuitenkin mitä vilpittömimmäksi, viehättäväksi, kaikesta näkemästään hieman lapsekkaan innostuneeksi guangzhoulaisturistiksi, joka pääkaupungin seminaarimatkallaan käytti vapaasunnuntainsa Pekingin nähtävyyksiin tutustumiseen. Hänen ohjelmassaan oli vielä ainakin Kielletty kaupunki, Kesäpalatsi ja paljon muuta. Karut epäilyksemme hänen katalista aikeistaan karisevat viimeistään siinä vaiheessa, kun kohtaamme kojun, jossa voi valokuvauttaa itsensä historiallisessa keisarin tai prinsessan asussa. Sophie jää kyselemään hintoja ja toivottaa meille hyvää jatkoa have a nice day -pohjalta. Hei, se ei halunnutkaan meistä mitään! Törmäämme puolen tunnin päästä Sophieen vielä toistamiseen, ja hän esittelee intoa pursuten kehystettyä kuvaa itsestään prinsessana linnoitettu muuriasema taustanaan. Vähän jo hävettää kyyninen suhtautumisemme iloiseen paikallisturistiin.

Muuri itsessään on toki hieno nähtävyys täälläkin 'uutuudestaan' ja ilman huonosta näkyvyydestä huolimatta. Vierailijoista ylivoimaisesti suurin osa on kiinalaisia. Matkamuistokojuja, kahviloita, valokuvaus-  ja korukaiverruspisteitä on muutamia. Emme kiipeä kovinkaan korkealle - ei sieltä kuitenkaan kauas näkisi. Se, mitä on näkyvissä, on kyllä kaunista. Muuri Juyongguanin kohdalla on strategisesti tärkeällä paikalla suojaamassa Pekingiä vuorten ympäröimässä solassa. Tämä paikka on ollut tavalla tai toisella linnoitettu jo tuhansien vuosien ajan.


Kuski odottaa parkkipaikalla, eikä edelleenkään tyrkytä shoppailureissua mihinkään turistirysään. Kysyy kuitenkin, haluaisimmeko lounastaa jossain (epäilemättä hänen serkkunsa ravintola olisi ollut tarjolla), mutta hyväksyy mukisematta kieltävän vastauksemme. Pyydän häntä heittämään meidät hotellimme sijaan Dazhalanin hutongeille, joka on keskustan vilkas kauppa- ja ravintola-alue. Se osoittautuukin ilahduttavasti kaikeksi muuksi kuin eilinen kaakeloitu ostoskeskusinferno. On täälläkin omat merkkiliikkeensä, mutta niiden lisäksi löytyy kaikkea lelu- ja matkamuistokaupoista ruokakojuihin, makeismyyjiin, Kiina-kommunismisälän kauppiaisiin, kengänkiillottajiin sekä silkkitukkuihin, ja päinvastoin kuin eilisillan ostarikeskittymä, tämä seutu ennen kaikkea näyttää kiinalaiselta. Väkeä on liikkeellä valtavasti, länsimaista ja kiinalaista porukkaa. Teemme joitakin ostoksia, käyn parturissa, juomme aina välillä oluet (hinta halvimman ja kalleimman pullon - sama merkki - välillä saattoi olla seitsenkertainen) ja syömme kalannäköistä kalaa sekä kanannäköistä kanaa. Velmunoloinen matkamuistokauppiasnainen 'tunnistaa' isän siksi yhdeksi opettajaksi, ja minut hänen veljekseen. Veljekseen, jumalauta! Same father, different mother, jatkaa kauppias pilke silmäkulmassaan. Tuolta en ainakaan osta mitään. Minua puhutellaan loppumatkan ajan pikkuveljeksi.

Kanannäköinen kana

Maosoleumi olisi aivan vieressä, mutta muumio ei ole enää tässä vaiheessa päivää tavattavissa. Ajamme metrolla hotellille pakkaamaan loput tavaramme huomista lentoa varten. Hotellissa alkaakin sitten erikoinen rumba. Respan ihmiset ja hotellipoika haluavat kovasti tietää, miten ja mihin hintaan teimme muuriretkemme. Selitämme vähän ihmetellen, että vuokrasimme yksityisyrittäjältä auton. Poistumme huoneeseemme, mutta hetken kuluttua puhelin soi, ja soittaja tiedustelee jälleen muurivisiitin yksityiskohtia. Selitykset eivät auta, koska kohta oven takana on kolme ihmistä kysymässä, mistä buukkasimme retkemme. From downtown shopping center, vastaan. Business center? kysyy piccolo, johon vastaan myöntävästi, onhan se alue jonkinlainen liikekeskus. Tämä vastaus riittää toistaiseksi, mutta tajuan liian myöhään, että hotellissammehan on oma business center. Nyt ne luulevat, että retkemme on varattu sieltä. Ja eipä aikaakaan kun tulee taas puhelu, jossa soittaja ei ymmärrä vastauksiamme ollenkaan, ja pian on oven takana taas ymmällään olevia kiinalaisia tivaamassa retkemme tarjoajaa. Aluksi luulemme, että henkilökunta on vain mustasukkainen siitä, että varasimme reissumme muualta kuin heiltä, mutta ilmeisesti he olivat pitkään siinä käsityksessä, että retki oli heiltä buukattu ja rahaa ei näkynyt missään. Provikoidensa perässä olivat. Otan kartan, ja selitän niin yksinkertaisella englannilla kuin osaan, että ostimme palvelun kaukana hotellista, ja onneksi löydän vielä retken järjestäjän käyntikortin, jonka piccolo pyytää lainaksi (eikä tosin koskaan palauta sitä).

Samainen hotellipoika lupaa järjestää meille vielä kyydin lentokentälle aamuksi. Hinta on 150 yuania, jonka tiedän ylihintaiseksi, mutta onpahan kyyti sitten varma. Kaveri pyytää 50 yuania etukäteen, ja antaa auton numeron, se on valmiina aamulla meitä odottamassa, hän vakuuttaa.

10.7. Kiinalainen juttu

Gan bei!

Opaskirjojen mukaan Kiinan Muurin pitäisi näkyä junan itäpuolella jossain vaiheessa tätä päivää parinkymmenen kilometrin pätkän ajan. Joko me olemme sopivalla ajoituksella liian horteessa havainnoidaksemme mitään suuremman luokan aitarakennelmia, tai sitten sumuinen näkyvyys estää muurin hahmottamisen. Trans-Siperian matkan viimeinen junapäivä kuluu joka tapauksessa nopeasti taas täysin uudenlaisia maisemia hämmästellessä, loppuja eväitä syödessä ja tavaroita pakatessa, ja ennen kuin huomaammekaan, olemme jo lähestymässä Pekingiä. Saamme kilistettyä salmiakkijuomapullon tyhjäksi (Pekingille, trans-Siperian rautatiematkailulle, matkaseuralle sekä sille, että 'isä' on sanakirjan mukaan kiinaksi fuqin ja isoäiti nai nai) hyvissä ajoin ennen kuin juna jarruttaa viimeistä kertaa Pohjoisen Pääkaupungin päärautatieasemalle. Tässä se oli. Yhdeksisen tuhatta kilometriä maailman legendaarisinta junareittiä saatettu päätökseen. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua (epäilemättä Pekingin olympialaisten jäljiltä).

Meillä on etukäteisbuukattuna majapaikka toisaalle kuin lappilaisnaisilla, mutta aseman ulkopuolella oleva autoiluyrittäjä ylipuhuu meidät kaikki samaan kyytiin luvaten heittää isän ja minut ensin perille. Näppärät sormeni kyllä esittävät sujuvaa kansainvälistä merkkikieltä kysyen eikö meidän kannattaisi vain kävellä hotellillemme (olin selvittänyt etukäteen kartasta, ettei majapaikkamme ollut kovinkaan kaukana). Kuski pudisteli päätään ja viittoili meitä kaikkia mukaansa. Koska Pekingin taivas valutti pientä tihkua, vaikutti autokyyti vähiten vaivalloiselta vaihtoehdolta. Hintakaan ei ollut kuin 140 yuania koko porukalta, josta me taisimme maksaa vain 40. Sumuisesta ja smogisesta näkyvyydestä johtuen en pystynyt varmistumaan edes ilmansuunnista, eikä hotellin paikantaminen maisemasta ollut muutenkaan mikään läpihuutojuttu. Kyytiin vain. Uusi kuskimme opasti meidät asemantakaisten hutongien (kujien) läpi pakettiautolleen, ja ohjasti ajokkinsa hotellimme eteen. No eihän se kaukana ollut, mutta aika monta mutkaa tehtiin, näinköhän tänne olisi osannut omin päin. Autosta noustuamme ja jo hotelliin talsiessamme hyttikaverimme huutavat minut vielä takaisin autolle ja tiedustelevat, haluaisinko kenties ottaa reppunikin mukaan. Kokenut maailmanmatkaaja siinä  unohteli kamojaan vieraaseen ajoneuvoon. Torspo.

Hotelli

Hotellin taso on koko matkan majoituksista heittämällä paras. Kylpyamme, kiinteä netti ja kaikki. Liotamme vuorollamme junamatkan pölyt kehoistamme ja valmistaudumme kohtaamaan Pekingin. Ennen lähtöämme neuvottelemme hotellin matkatoimiston kanssa seuraavan päivän muuriretkestä. Tarjolla olevat reissut kuitenkin sisältävät muurivierailun lisäksi Ming-hautoja, silkki- tai helmitehtaita ja lounastuksia siinä määrin, että koko reissu kestäisi aamukahdeksasta iltakuuteen. Me kun haluaisimme käydä vain muuria pällistelemässä ilman aikaa vieviä lisätilpehöörejä. Jostain syystä hotellin matkatoimiston viisi paikallaolevaa henkilöä ei pysty meitä sitäkään vertaa palvelemaan, vaan joudun puhumaan puhelimessa vielä jonkun muun muuri-lounas-tehdas-hauta -vierailua tyrkyttävän henkilön kanssa. Molemminpuolinen ymmärrys on hakusessa - yritän sanoa, että otamme myöhemmin yhteyttä jos päätämme valita heidän kierroksensa. Aikomuksemme on kartoittaa loppupäivän aikana muita mahdollisuuksia tehdä muurivisiitti. Luovumme etukäteen suunnittelemastani julkisten kulkuvälineiden käytöstä - aikaa on vähänlaisesti, eikä sitä viitsisi tärvätä mahdollisiin eksymisiin, vaikka bussiyhteydet vaikuttavatkin minusta varsin selkeiltä.

Pekingin ankka -ravintola

Jalkaudumme vastoin useammankin ihmisen neuvoja ('Pekingissä ei ole järkeä kävellä.') hotellista, ja löydämme nopeasti rautatieaseman. Jahas, tänne oli siis kolmisensataa metriä, kuskin mielestä se kannatti mennä autolla. Pelkkä autolle kävely oli jotain 150 metriä. Olemme kuitenkin pian kartalla, ja patikoimme Kielletyn kaupungin lähellä olevalle kävelykatu-ostoskeskusalueelle. Astumme sisään ravintolaan, joka on lähes täynnä pelkästään kiinalaisia asiakkaita. Ravintolassa on hirvittävä meteli, kaikki syövät, juovat, tupakoivat ja puhuvat. Ruoan tuoksu on eksoottinen ja herkullinen. Muutamassa akvaariossa uiskentelee syömistään odottavia karppeja. Osa asiakkaista valmistaa itse tarjoilijan raakana tuoman ruokansa pöytään upotetulla grillintapaisella vehkeellä. Menu on myös englanninkielinen, mutta ei välttämättä selkein mahdollinen. Kustakin annoksesta on kuitenkin kunnon kuva tarjolla. Tilaan jo etukäteen hehkuttamani Pekingin ankka -annoksen, tai oikeastaan puolikkaan ja isä tilaa kasan hyvin maustettua lihaa with exploding onions. Pyydämme myös riisiä, ja saamme sen lisäksi pyytämättä kurkkua, sipulia, ohuita lättyjä joiden sisään voi kääriä ruokaa, kastiketta ja ison kulhollisen luusoppaa. Ankka ei ole millään mittarilla yliarvostettu perinneruoka, tilaisin samaa tältä istumalta.

Takaisin kävelykadulle. Kaksi hyvin pukeutunutta hymyilevää ja viehättävää nuorta naista iskeytyy seuraamme. Englantia yliopistossa opiskelevat neitoset päättelevät vikkelästi meidän olevan isä ja poika. Heillä on kova tarve saada harjoitettua englannin kielen taitojaan, joten he haluavat kanssamme kahville, tai jotain. Emme ole oikein innostuneita ajatuksesta, mutta neidot painostavat vimmaisesti:

- We're not naughty girls. You want tea? Let's go have a cup of tea!

- No, no thank you, we really don't have time. 

- Let's walk then. Hey, they sell water there, you want some water? Let's go have some water, we're really nice girls.

Ja samaa inttämistä lähes kymmenen minuutin ajan. Vaikka jotkut matkaoppaat kertovat kiinalaisten toisinaan haluavan puhua englantia turistien kanssa, tämä tilanne haisi huijaukselle kilometrien päähän. Kun tarpeeksi monta kertaa kohteliaasti (Yes, you seem really nice girls, but...) kiellämme haluavamme seuraa, niin tyttöjen kivuus nousi  uusiin ulottuvuuksiin:
- Fuck you then! Fuck you! Fuck you!

Toinen, hiljasempi tyttö painottaa vielä:
- Shit!

Harmittaa, etten älynnyt heti räjähtää äänekkääseen röhönauruun. Tytöt häviävät sadatuksineen näköpiiristä. Myöhemmin löydän netistä erinäisiä Pekingin-vierailijoiden kirjoittamia tarinoita teehuone- tai taidegalleriahuijauksista tai niiden variaatioista. Ne päättyvät tavallisesti yli-isoon laskuun, jonka uhri joutuu tavalla tai toisella maksamaan. Nämä neidot tekivät kyllä hallaa bisnekselleen ensinnäkin menettämällä kasvonsa purkauksellaan julkisella paikalla, ja toisekseen päätymällä tähänkin matkakertomukseen. Ei mitään ruudinkeksijöitä, nämä kiinalaiset.

Mutta leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Tämä alue ei ole sikäli mukava, että ympärillä pyörivien  ihmisten aasialaista ulkomuotoa lukuun ottamatta voisimme aivan yhtä hyvin olla jossain Koskikeskuksen tapaisessa ostoskeskushelvetissä missä tahansa päin maailmaa. Löydämme kuitenkin autoiluyrittäjän, joka kauppaa muuriretkiä. Tingimme lähtöhintaa jonkin verran alaspäin ja huomaamme, että selviäisimme jopa halvemmalla, jos suostuisimme vierailemaan samalla reissulla jossain silkkitehtaan tapaisessa paikassa. Strictly no shopping on kuitenkin ykkösprioriteettimme, joten saamme sovittua hinnan, muurikohteen ja huomisen hotellistanoutoajan. Kättä päälle ja taksilla hotelliin nukkumaan. Taksimatkaa kertyy mittarin mukaan 4,4 km ja hintaa 15 yuania. Hieman eri hinnasto kuin rautatieasemalta tutulla kuljetusalan yrittäjällä. Mitäs tuossa aiemmin olikaan puhetta uusien paikkojen ekoista ehdottelijoista?

Ennen nukkumaanmenoa yritän ladata uusimmat blogitekstit julki, mutten pääse koko blogisivustolle. Kestää hetken tajuta, että kansantasavaltahan se siinä rajoittaa ilmaisunvapauttani. Pikainen tarkistuskierros osoittaa, ettei moneen muuhunkaan internetin sosiaaliseen mediaan ole asiaa. Loput tekstit, kuten tämä, blogiutuvat siis melkoisella viipeellä Suomesta käsin.