 |
| Gan bei! |
Opaskirjojen mukaan Kiinan Muurin pitäisi näkyä junan itäpuolella jossain vaiheessa tätä päivää parinkymmenen kilometrin pätkän ajan. Joko me olemme sopivalla ajoituksella liian horteessa havainnoidaksemme mitään suuremman luokan aitarakennelmia, tai sitten sumuinen näkyvyys estää muurin hahmottamisen. Trans-Siperian matkan viimeinen junapäivä kuluu joka tapauksessa nopeasti taas täysin uudenlaisia maisemia hämmästellessä, loppuja eväitä syödessä ja tavaroita pakatessa, ja ennen kuin huomaammekaan, olemme jo lähestymässä Pekingiä. Saamme kilistettyä salmiakkijuomapullon tyhjäksi (Pekingille, trans-Siperian rautatiematkailulle, matkaseuralle sekä sille, että 'isä' on sanakirjan mukaan kiinaksi
fuqin ja isoäiti
nai nai) hyvissä ajoin ennen kuin juna jarruttaa viimeistä kertaa Pohjoisen Pääkaupungin päärautatieasemalle. Tässä se oli. Yhdeksisen tuhatta kilometriä maailman legendaarisinta junareittiä saatettu päätökseen. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua (epäilemättä Pekingin olympialaisten jäljiltä).
Meillä on etukäteisbuukattuna majapaikka toisaalle kuin lappilaisnaisilla, mutta aseman ulkopuolella oleva autoiluyrittäjä ylipuhuu meidät kaikki samaan kyytiin luvaten heittää isän ja minut ensin perille. Näppärät sormeni kyllä esittävät sujuvaa kansainvälistä merkkikieltä kysyen eikö meidän kannattaisi vain kävellä hotellillemme (olin selvittänyt etukäteen kartasta, ettei majapaikkamme ollut kovinkaan kaukana). Kuski pudisteli päätään ja viittoili meitä kaikkia mukaansa. Koska Pekingin taivas valutti pientä tihkua, vaikutti autokyyti vähiten vaivalloiselta vaihtoehdolta. Hintakaan ei ollut kuin 140 yuania koko porukalta, josta me taisimme maksaa vain 40. Sumuisesta ja smogisesta näkyvyydestä johtuen en pystynyt varmistumaan edes ilmansuunnista, eikä hotellin paikantaminen maisemasta ollut muutenkaan mikään läpihuutojuttu. Kyytiin vain. Uusi kuskimme opasti meidät asemantakaisten
hutongien (kujien) läpi pakettiautolleen, ja ohjasti ajokkinsa hotellimme eteen. No eihän se kaukana ollut, mutta aika monta mutkaa tehtiin, näinköhän tänne olisi osannut omin päin. Autosta noustuamme ja jo hotelliin talsiessamme hyttikaverimme huutavat minut vielä takaisin autolle ja tiedustelevat, haluaisinko kenties ottaa reppunikin mukaan. Kokenut maailmanmatkaaja siinä unohteli kamojaan vieraaseen ajoneuvoon. Torspo.
 |
| Hotelli |
Hotellin taso on koko matkan majoituksista heittämällä paras. Kylpyamme, kiinteä netti ja kaikki. Liotamme vuorollamme junamatkan pölyt kehoistamme ja valmistaudumme kohtaamaan Pekingin. Ennen lähtöämme neuvottelemme hotellin matkatoimiston kanssa seuraavan päivän muuriretkestä. Tarjolla olevat reissut kuitenkin sisältävät muurivierailun lisäksi Ming-hautoja, silkki- tai helmitehtaita ja lounastuksia siinä määrin, että koko reissu kestäisi aamukahdeksasta iltakuuteen. Me kun haluaisimme käydä vain muuria pällistelemässä ilman aikaa vieviä lisätilpehöörejä. Jostain syystä hotellin matkatoimiston viisi paikallaolevaa henkilöä ei pysty meitä sitäkään vertaa palvelemaan, vaan joudun puhumaan puhelimessa vielä jonkun muun muuri-lounas-tehdas-hauta -vierailua tyrkyttävän henkilön kanssa. Molemminpuolinen ymmärrys on hakusessa - yritän sanoa, että otamme myöhemmin yhteyttä jos päätämme valita heidän kierroksensa. Aikomuksemme on kartoittaa loppupäivän aikana muita mahdollisuuksia tehdä muurivisiitti. Luovumme etukäteen suunnittelemastani julkisten kulkuvälineiden käytöstä - aikaa on vähänlaisesti, eikä sitä viitsisi tärvätä mahdollisiin eksymisiin, vaikka bussiyhteydet vaikuttavatkin minusta varsin selkeiltä.
 |
| Pekingin ankka -ravintola |
Jalkaudumme vastoin useammankin ihmisen neuvoja ('Pekingissä ei ole järkeä kävellä.') hotellista, ja löydämme nopeasti rautatieaseman. Jahas, tänne oli siis kolmisensataa metriä, kuskin mielestä se kannatti mennä autolla. Pelkkä autolle kävely oli jotain 150 metriä. Olemme kuitenkin pian kartalla, ja patikoimme Kielletyn kaupungin lähellä olevalle kävelykatu-ostoskeskusalueelle. Astumme sisään ravintolaan, joka on lähes täynnä pelkästään kiinalaisia asiakkaita. Ravintolassa on hirvittävä meteli, kaikki syövät, juovat, tupakoivat ja puhuvat. Ruoan tuoksu on eksoottinen ja herkullinen. Muutamassa akvaariossa uiskentelee syömistään odottavia karppeja. Osa asiakkaista valmistaa itse tarjoilijan raakana tuoman ruokansa pöytään upotetulla grillintapaisella vehkeellä. Menu on myös englanninkielinen, mutta ei välttämättä selkein mahdollinen. Kustakin annoksesta on kuitenkin kunnon kuva tarjolla. Tilaan jo etukäteen hehkuttamani Pekingin ankka -annoksen, tai oikeastaan puolikkaan ja isä tilaa kasan hyvin maustettua lihaa
with exploding onions. Pyydämme myös riisiä, ja saamme sen lisäksi pyytämättä kurkkua, sipulia, ohuita lättyjä joiden sisään voi kääriä ruokaa, kastiketta ja ison kulhollisen luusoppaa. Ankka ei ole millään mittarilla yliarvostettu perinneruoka, tilaisin samaa tältä istumalta.
Takaisin kävelykadulle. Kaksi hyvin pukeutunutta hymyilevää ja viehättävää nuorta naista iskeytyy seuraamme. Englantia yliopistossa opiskelevat neitoset päättelevät vikkelästi meidän olevan isä ja poika. Heillä on kova tarve saada harjoitettua englannin kielen taitojaan, joten he haluavat kanssamme kahville, tai jotain. Emme ole oikein innostuneita ajatuksesta, mutta neidot painostavat vimmaisesti:
- We're not naughty girls. You want tea? Let's go have a cup of tea!
- No, no thank you, we really don't have time.
- Let's walk then. Hey, they sell water there, you want some water? Let's go have some water, we're really nice girls.
Ja samaa inttämistä lähes kymmenen minuutin ajan. Vaikka jotkut matkaoppaat kertovat kiinalaisten toisinaan haluavan puhua englantia turistien kanssa, tämä tilanne haisi huijaukselle kilometrien päähän. Kun tarpeeksi monta kertaa kohteliaasti (
Yes, you seem really nice girls, but...) kiellämme haluavamme seuraa, niin tyttöjen kivuus nousi uusiin ulottuvuuksiin:
- Fuck you then! Fuck you! Fuck you!
Toinen, hiljasempi tyttö painottaa vielä:
- Shit!
Harmittaa, etten älynnyt heti räjähtää äänekkääseen röhönauruun. Tytöt häviävät sadatuksineen näköpiiristä. Myöhemmin löydän netistä erinäisiä Pekingin-vierailijoiden kirjoittamia tarinoita teehuone- tai taidegalleriahuijauksista tai niiden variaatioista. Ne päättyvät tavallisesti yli-isoon laskuun, jonka uhri joutuu tavalla tai toisella maksamaan. Nämä neidot tekivät kyllä hallaa bisnekselleen ensinnäkin menettämällä kasvonsa purkauksellaan julkisella paikalla, ja toisekseen päätymällä tähänkin matkakertomukseen. Ei mitään ruudinkeksijöitä, nämä kiinalaiset.
Mutta leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Tämä alue ei ole sikäli mukava, että ympärillä pyörivien ihmisten aasialaista ulkomuotoa lukuun ottamatta voisimme aivan yhtä hyvin olla jossain Koskikeskuksen tapaisessa ostoskeskushelvetissä missä tahansa päin maailmaa. Löydämme kuitenkin autoiluyrittäjän, joka kauppaa muuriretkiä. Tingimme lähtöhintaa jonkin verran alaspäin ja huomaamme, että selviäisimme jopa halvemmalla, jos suostuisimme vierailemaan samalla reissulla jossain silkkitehtaan tapaisessa paikassa.
Strictly no shopping on kuitenkin ykkösprioriteettimme, joten saamme sovittua hinnan, muurikohteen ja huomisen hotellistanoutoajan. Kättä päälle ja taksilla hotelliin nukkumaan. Taksimatkaa kertyy mittarin mukaan 4,4 km ja hintaa 15 yuania. Hieman eri hinnasto kuin rautatieasemalta tutulla kuljetusalan yrittäjällä. Mitäs tuossa aiemmin olikaan puhetta
uusien paikkojen ekoista ehdottelijoista?
Ennen nukkumaanmenoa yritän ladata uusimmat blogitekstit julki, mutten pääse koko blogisivustolle. Kestää hetken tajuta, että kansantasavaltahan se siinä rajoittaa ilmaisunvapauttani. Pikainen tarkistuskierros osoittaa, ettei moneen muuhunkaan internetin sosiaaliseen mediaan ole asiaa. Loput tekstit, kuten tämä, blogiutuvat siis melkoisella viipeellä Suomesta käsin.
