Matkavideo, osa 2

Sain valmiiksi Ulan Batorin ja Mongolian osuuden. Friikkiä kurkkulaulua luvassa!

9.7. Gobia, geologiaa ja Koskenkorvaa

Ympäristötaide-Tšingis

Aamuseitsemältä törmäämme Ulan Batorin asemalaiturilla taas Mr. Voice of Americaan (ilman kirjeenvaihtajaliiviä, taas!) ja poikaan. Samalla junalla Pekingiin. Junaan noustessa huomaamme kuitenkin samaan vaunuun nousevan amerikkalaisten sijasta suomalaisia. Joko kohtalon tai mongolialaisten junaviranomaisten oikusta päädymme koko porukka samaan kakkosluokan (4 henkeä) hyttiin. Geologi-äiti U. ja opiskelija-postilais-tytär S. ovat samantapaisella eeppisellä sukupolvienvälisellä ja niitä yhdistävällä Trans-Siperia-odysseialla kuin mekin. Tämä kirjoitus on omistettu isille ja pojille sekä äideille ja tyttärille.

Mittaamattoman arvoton 1 tögrökin seteli

Hytin jaosta koituu monia iloja. Loistavan matkaseuran myötä matkalaiset pääsevät viimeinkin jakamaan kokemuksiaan ensimmäisellä kotimaisella. Vielä Ulan Batorin laitakaupungin savujen hälvetessä käy pian ilmi, että hyttimme kauniimpi sukupuolisko on kiertänyt mongolialaista maaseutua jurtasta jurttaan- periaatteella, ja pääsemmekin tuota pikaa maistamaan heidän itselypsämästään vuohenmaidosta valmistettua juustoa. Pystymme isän kanssa täydentämään S:n ja U:n tuliaisiksi keräämän mongolisetelien sarjan yhden ja kymmenen tögrökin seteleillämme. Yhden tögrökin seteli on muuten n. 0,06 eurosentin arvoinen. Yhteisiäkin kokemuksia löytyy: Tumen Ekh -musiikkiensemble on nähty, mutta hyttikumppaniemme vierailun aikana yleisössä istui myös Kuwaitin presidentti. Näytöksen täytyy olla siis parasta mitä Ulan Bator tarjoaa. Sanoinhan, että se on hyvä.

Kiinan junan käsittämättömän kapeat huovat

Gobin aavikon kivikauppias

Muutkin eväät menevät puolin ja toisin jakoon, aamiaismakkarat, riisisipsit, mehut, hapankorput, tonnikalat, rinkelit. Jostain syystä en saa viimeisiä kaurapuurojani kaupaksi, mutta sitä vastoin tänne saakka raahaamani pullollinen Koskenkorva Salmiakkia saa varauksettoman suosion. Oppaissa suositellaan ottamaan mukaan trans-Siperian junamatkalle kotimaisia erikoisuuksia, joita junakumppaneille voi tarjota. Me emme kuitenkaan alkumatkasta oikein joutuneet sellaisiin tilanteisiin, eikä amerikkalaisille hepuille rohjennut alkoholia tarjota, kun poika oli kuitenkin selvästi alaikäinen. Pitihän se arvata, että kotimainen spesialiteettimme menikin lopulta jakoon kotimaisten junamatkailijoiden kesken. Nostamme muutaman maljan ainakin Ulan Batorille, Trans-Siperian junamatkailulle, Gobin autiomaalle ja sen kangastuksille. Ravintolavaunussa syön sienileikkeen ilman sieniä (loppuivat norjalais-saksalaisen pariskunnan ahnehdittua kaikki), kilistämme mongolialaista olutta ja laulamme parin pöydän päässä olevan suomalaisporukan kanssa onnittelulaulun 27-vuotta täyttävälle T:lle. Kyllä susta T. vielä miehen ikäinen tulee.

Wild East

Gobi on junaradan halkomalla osuudella jonkin verran ruohikkoinen (varsinkin hyvinä sateisempina vuosina), hiekkadyynit ovat lännempänä. Maisema on kuin villistä lännestä, joskin ajoittain ikkunasta näkyvät kamelit rikkovat illuusion. Radanvartta koristaa silloin tällöin puoliksi hiekana alla lojuvat eriasteisissa mätänemisen tiloissa olevat hevosenraadot ja luurangot. Välillä kauempana aavikolla näkyy Ayer's Rockin näköisiä punaisia kallioita. Pysähdymme keskellä autiomaata Choiriin, entiseen sotilastukikohtakaupunkiin. Asemalaiturilla lapset myyvät erivärisiä kiviä dollarilla kappale, mutta antavat niitä myös lahjaksi S:lle. Myyjien tarjonnan monipuolisuus on heikkoa, mutta heidän myymänsä vesi on sentään jääkylmää.

Gobin Uluru

Illalla saavumme Kiinan rajalle. Meille jaetaan uusia lomakkeita täytettäväksi. Hyttikaverini urpoilevat kaavakkeensa kukin tavallaan. Isä ilmoittaa nimensä Bond, James Bond -tyyliin (sukunimi kahteen kertaan), U:n syntymävuosi on kuulemma 2010 ja S:n toinen etunimi Hostel. Laput eivät kuitenkaan tule bumerangeina takaisin, ja pääsemme kaikki Kiinaan.

Ennen kuin meitä lasketaan ulos asemalle, vaunujen telit täytyy kuitenkin maiden raideleveyserosta johtuen vaihtaa. Juna ajetaan isoon halliin, ja pätkitään vaununmittaisiin osiin. Kukin vaunu irrotetaan telistään ja nostetaan matkustajineen päivineen nostureilla ilmaan, jonka jälkeen alle tuodaan uudet telit. Koko prosessiin menee useampi tunti, ja kun viimein pääsemme jalkautumaan Erlianin asemalaiturille, on vessojen suosio taattu (vaunujen wc:t olivat koko asemallaoloajan lukittuina). Tosin naisten puolella joku oli kuulemma kyykkyvessan nähtyään kääntynyt kannoillaan ja ilmeisesti venyttänyt rakkoaan aina junan lähtöön saakka.

Telinvaihto käynnissä

Vaikka kello on yli puolenyön, on aseman kauppa vielä auki, mikä on erinomainen juttu, sillä minkäänlaista ravintolaa ei löydy, eikä junahenkilökunta edes päästä meitä pois asemalta. (Tämä selviää kiinalaisjunailijan painokkaasta ilmaisusta: No!) Isä löytää old skool -kameraansa filmiäkin - tehtävä osoittautui Ulan Batorissa mahdottomaksi. Amerikkalaiset naureskelevat pakkausten englanninkielisille teksteille. Appelsiinimehupullossa lukee Orange Flesh. Iloitsen jo etukäteen ostamastani nuudelikeittokupista, mutta junahenkilökunta estää minua käyttämästä samovaaria. (Tämä selviää kiinalaisjunailijan painokkaasta ilmaisusta: No!) Laiskanpuoleinen vaunupalvelija ei ole lämmittänyt samovaarin vettä aikoihin, joten iltapalaksi jää Harbin-olut (Rovaniemen Kiinan ystävyyskaupungin panimotuote, selviää hyttikavereilta, jotka oluen tarjosivatkin) riisisipsejä ja venäläisiä rinkeleitä. Ei paha sekään. Juna lähtee Erlianista juhlallisesti aseman kaiuttimista soivan sotilasmusiikin tahtiin. Olisihan se komeaa, jos lähijuna Tampereelta Lempääläänkin lähtisi Finlandian tai Jääkärimarssin soidessa.

8.7. hll

Yleensä opettelen, milloin missäkin maassa olen, sanomaan joitain perusasioita maan omalla kielellä. Viimeistään paikan päällä oppii yleensä nopeasti tavoittamaan keskeiset sanat, päivää, kiitos, anteeksi jotakuinkin ymmärrettävästi. Ei Mongoliassa. En ainakaan minä. Lonely Planetin kirjassa on pieni fraasisanasto, jota kyllä hieman tutkailin ennen reissua, mutta oudot ja osin turhan pitkät sanat ja fraasit tuntuivat hankalilta kaiken kiireen keskellä. Luotin siihen, että ilmaisut selkenevät sitten perillä paikallisten avulla. Mutta ei.

Ensimmäinen kaveri, joka yritti opettaa sanomaan kiitos, oli se junan rahanvaihtajanilkki. Varmaan opetti senkin tapojensa mukaisesti vain puoliksi oikein. Se ei jäänyt oikein mieleen, joten kysyimme tulopäivänä aamiaistädiltä samaa uudestaan. Vastauksesta ymmärsi, että sana alkaa ba- tai bai-tavulla, jotain tyyliin baijarlalaa, kuten Lonely Planet neuvoo, mutta ei se kuitenkaan siltä kuulostanut, koska lopun ymmärtämisen sotkee totaalisesti hämmentävä äänne, joka kuulostaa vähän kuin sanoisi hll, ja sekoittaisi siihen jotain ässävikaisen äänteen tapaista suhinaa. Kokeilin saada kyseistä äännettä aikaiseksi (Toivottavasti kukaan ei ollut kuulemassa. Kuitenkin oli.) ja se onnistuu kun ajattelee, että kun kerran l-äänne sanotaan laittamalla kielen kärki aivan etuhampaiden taakse ja önistään sitten kielen 'ohi', niin mongoli-l muodostuu painamalla kielen keskiosaa taaemmas kitalakea vasten siten että kielen sivut osuvat yläposkihampaiden sisäpintoja vasten ja önistään sitten tuttuun tapaan. hll. Kokeilkaa, se on kivaa.

Toisaalta, voihan olla, että aamiaistäti oli puhevikainen.

Ulan Batorissa osataan kuitenkin laajalti englantia. Kaupoissa kassaa hoitavat pikkutytöt hoitavat työnsä riittävällä kielitaidolla ja loppusumma näytetään kassakoneesta tai taskulaskimen näytöstä. Kadunvarren juoppopummi sanoo selvällä kolmannella kotimaisella: I'm hungry! Palvelu toimii tällaiselle kielitaidottomalle moukallekin joka puolella loistavasti, ja vaikkei Venäjäkään mikään toivoton paikka ollut, niin UB pesee sen kyllä kielitaitonsa puolesta ainakin tämän matkan otoksella.

Damdin Sükhbaatar,
kansallissankari

Puolet tästä päivästä sataa. Se ei kuitenkaan estä meitä menemästä kansallisen historian museoon. Valaiseva ja kiinnostava visiitti aikoinaan puolta maailmaa hallinneen maan menneisyyteen. Opimme mm. että Mongolia ehti julistaa Japanille sodan toisessa maailmansodassa peräti kuukautta ennen kuin se antautui ja koko sota loppui. (Ehtivät ne sentään vähän nahistellakin.)

Päivän mongolialaisruoat rajoittuvat itseni osalta hevosenfileeseen, ja isän osalta erikoiseen lihakeittoon, josta varoitettiin jo etukäteen, että annoksen valmistelu kestää 20 minuuttia. Ilmeisesti keston syy oli taikinakuoressa, joka oli viritetty taitavasti kypsentäen astian ja koko lihakeiton päälle. Ikävä kyllä, keitto on kuulemma lähes mauton, ja se vaatii huomattavat määrät pöytämausteita. Tämä on aikaisempiin kokemuksiimme verraten todella yllättävää, sillä kaikki keitot ovat olleet todella hyviä. Ehkä sen taikinakuoren virittäminen oli niin vaikeaa, että se verotti makuun uhratusta ajasta

Gana rakensi meidän vierailu-
aikanamme useamman uuden huoneen.

Myöhemmin vaihdamme suurimman osan jäljellejääneistä tögrökeistämme Kiinan kansanrahaksi, ja shoppailemme lopuilla. Geokätköäkin haeskelemme sadekuuroja väistellen, turhaan. Päädymme intialaiseen ravintolaan, ja voi käsi kuinka hyvää ruokaa ja juomaa sieltä löytyy. Menemme takaisin Ganan jurttakylään, jossa maksamme isännälle velkamme, hoidamme kyydin aamujunalle ja pakkaamme kamamme huomisen lähtöä varten. Esittelen ostamaani seinäkarttaa ranskatarkämppikselle ja saan kommentin: 'It's really big!' That's what she said.

7.7. Dinoja, kurkkulaulua, lihaa ja tammanmaitoa

Kaikki Ulan Batoria jo kokeneet matkaajat, kenen kanssa satumme juttelemaan sanovat, että pitää mennä ulos kaupungista. Tai että keskusta on nähty päivässä. Ensimmäinen kohta on varmasti totta, toinen on vahvaa liioittelua. Vaikka itse olen innokas lähtemään vaikka patikkaretkelle, niin selvästi se ei kuulu isän preferensseihin. Aikaa on kuitenkin vain kolme päivää, ja vaikka suurkaupungiksi miljoonan asukkaan Ulan Bator onkin pieni, ja keskusta helposti kävellen hallittavissa, niin jos ei halua tehdä reissuaan suorittamisen maku suussa, on UB rennolla otteella kevyesti kolmen päivän arvoinen.

Sotasuunnitelmamme mukaan menemme ensimmäiseksi UB:n luonnonhistorialliseen museoon. Näissä ei tule oikeastaan koskaan käytyä liiaksi, joten reissu on erittäin mielenkiintoinen. Gobin autiomaassa jos lapiolla vähän maata kääntää, on hyvät mahdollisuudet osua dinon kalloon, mutta vähemmällä pääsee, jos menee tämän museon paleontologian osastolle. Kuvaan siellä viekkaasti kynäkameralla, kun se on kerran kiellettyä, mutta kuvamateriaalikin lienee sen mukaista. Museossa törmäämme myös Seoulin yliopiston lingvistiikan professori Leehen (Lee on koreaksi luumu, eikä lohikäärme, kuten moukkamaisesti arvelin) joka haarukoi meidän puheenpartemme skandinavinaaviseksi, muttei aivan tunnistanut loppuun asti. Tämä kelpo Suomenkin-kävijä kirjoittaa tuoreimman puhelinnumeronsa käyntikorttiinsa, kehoittaa meitä tulemaan joskus Koreaankin ja soittelemaan sitten.

Mongolian ensimmäinen geokätkökin löytyy viimein. Ydinkeskustasta. Roskadyykkaritäti tarkkailee meitä muka huomaamatta, mutta minä näen hänen katseensa suunnat aurinkolasieni läpi vaivatta. Varmaan luuli meidän olevan hänen apajillaan. Tuskinpa hän tajusi mitä olimme puuhaamassa. Tai kohta Ulan Batorissa on yksi uusi paikallinen geokätköilijä.

Illansuu huipentuu Tumen Ekh musiikki- ja tanssiensembleen. Paikan löytäminen on oma seikkailunsa. Tällaiset traditionaaliset pimpulahousutanhuperformanssit on helppo tuomita tusinaturistihöhhäksi, mitä ne toki tietyssä mielessä ovatkin, mutta juuri perinnemusiikista ammentaen tehdään esim. mitä mainiointa nykyheviä. Vaikka ei tässä mikään selittely auta, esitys on mitä mainioin kokonaisuus hevosenpääviululla ja muilla perinnesoittimilla esitettyä musiikkia, hämmentävää kurkkulaulua ja hupaisia tanssiperformansseja. Menisin uudestaan.

Musiikkia

Käärmenainen

Lihaa!

Esityksen jälkeen tilaan ahneuksissani ravintolassa 'assorted Mongolian dishes' -annoksen, joka hintansa puolesta käy kahden hengen annoksesta. Ruoan tultua pöytään huomaa, että se on myös kokonsa puolesta kahden hengen annos. Lisäksi kyseessä on todellinen äijäannos: lihakeittoa, kaksi lampaankyljystä, kaksi isompaa uppopaistettua lihapiirakkaa (khuushuur) (täytteenä siis lihaa, ei mitään riisiä tai munaa), kymmenkunta pienempää lihataikinanyyttiä (buuz) ja mongolialaista paistettua nuudelia, jonka seassa on joitakin paprikan- ja sipulinsuikaleita – sekä lihaa. On puulautasen ja lihan välissä sentään muutama salaatinlehti 'aluspaperina'. Mahataudinpoikasen lusittuaan sitä voi toki vetää vähän isomman satsin, eikö vain?

(On myönnettävä, että ensinnäkin isä jalomielisesti söi osan annoksestani, ja toiseksi ruokaa jäi silti vähän syömättä.)

Viereisessä pöydässä äkkäämme pari Moskovan-junasta tuttua naista, joiden seurassa olevan ruotsalaispariskunnan miehelle jäämme päivän aikana jo toisen kerran kiinni suomalaisuudestamme. Me olisimme kyllä veikanneet heppua vietnamilaiseksi.

Kotimatkalla on pakko poiketa lähikadun airag-jurttaan. Lälläri-isä ei rohkene edes tulla sisään. Asiakkaina on lisäkseni vain mongoleja. Tilaan annoksen airagia, ja heti sitä maistettuani kiroan hiljaa mielessäni kulhon suurta kokoa. Päätän silti sinnitellä ainakin puolet. Maku on kirpeän hapan ja lantamainen – jokseenkin sellainen, jollaiseksi käyneen tammanmaidon maun voisi kuvitella. Valkoisessa nesteessä ui harvakseltaan joitain tummempia objekteja. Hevosenkarvoja? Nesteen pinnalla on ohut rasvainen kelmu. Johan se eka mahatauti ehti loppua. Nopeasti tätä herkkua ei voi kiskoa, joten siemailen juomaa rauhalliseen tahtiin. Lopulta isäkin tulee jurttaan, kun joku humalainen mongoli kävi ulkopuolella liian tuttavalliseksi. Tarjoilija ei tyrkytä airagia väkisin. Juoman makuun tottuu hieman alkujärkytyksen jälkeen, joten saatan annokseni kunnialla loppuun. Tämän pitäisi olla terveellinen juoma, joten päätän olla saamatta uutta mahatautia.

Airagin säilytys...

...ja annostelu

Illalla jurtassa tätä kirjoittaessa ympäristön paskakoirat lietsovat jälleen toisiaan infernaalisiin haukkupitoihin. Onneksi naapurikujan huvavava-koira on ollut enimmäkseen hiljaa. Louskutus ei tunnu häiritsevän nukkuvaa ranskalaista eikä nukkuvaa isää. Molemmat tosin puhuivat äsken jotain unissaan. Kohta ne varmaan keskustelevat keskenään, toinen uniranskaksi, toinen unisuomeksi.

Ekat ehdottelijat

Tähän väliin opetus: Kun menet toiseen maahan tai uuteen paikkaan toisessa maassa, niin ensimmäinen tyyppi, joka ehdottaa sinulle jotain, on yleensä tavalla tai toisella huijari.

Esimerkki 1. (Peking, joulukuu, 2004)

Lentokentältä virallisilta sisäänheittäjiltä otetun taksin mittari ei ole ainoastaan pois päältä. Sitä ei ole ollenkaan. Väsyneet matkaajat huomaavat tämän vasta n. kilometrin päässä lentoasemasta. Alkaa ajonaikainen hintaneuvottelu, jossa kuski on ottamassa noin nelinkertaista hintaa matkasta Taivaallisen rauhan aukiolle. Loppumatka menee jäätävän hiljaisuuden vallitessa. Aukion reunalla tapellaan taas hinnasta. Taksikuski huutaa vihaisena. Onnistumme pudottamaan hinnan puoleen. Maksaessani kuski virnuilee. Ilmeestä on luettavissa: Sori, näin tää homma menee.

Esimerkki 2. (Irkutsk, heinäkuu 2010)

Saavumme rautatieasemalle aamukuudelta. Hotelli on varattu ja maksettu, mutta sinne pitaisi vielä päästä. Matkaa ei olisi kuin vajaat pari kilometriä, mutta neljän junapäivän reissaamisen jälkeen ei heti halua lähteä pakaasien kanssa seikkailemaan aamupimeällä venäläiseen kaupunkiin. Varsinkaan isän kanssa. Kas, asemahallin ystävällinen setä tarjoaa 'taksi'kyytiä: 300 ruplaa perille. Eihän siinä mitään, alle kymmenen euroa, ja kansantaksithan ovat venäläinen instituutio. Aseman ulkopuolella odottelee näköjään rivi oikeitakin takseja, mutta mehän sovimme jo. Matka sujuu mutkitta ja setä nostaa laukutkin ulos. Spasiba ja dasvidanja.

Parin päivän päästä pitää taas päästä asemalle, vielä aikaisemmin. Hotelli tilaa taksin puoli viideksi. Tässä autossa on näköjään taksimerkki katollakin. Lippalakkikuski ajaa nopsaan asemalle, mutta ei  nosta laukkuja ulos. Isä veikkaa, että hinnassa on yölisää, varmaan vähän kalliimpi kuin tulomatka. Lippis-Igor veloittaa 150 ruplaa.

Esimerkki 3. (Venäjän ja Mongolian raja, heinäkuu 2010)

Rajanylityksen jälkeen junaan hyökkää rahanvaihtajia. Maailman parhaan valuutannimen suvereenia hallitsijaa, Mongolian tögrökiä ei voi vaihtaa maan ulkopuolella, joten ensi tilaisuus tarjoutuu NYT! Nooh, ei tässä alkuun tarvita paljon, miten olisi tuollaiset tuhat ruplaa, kolmenkymmenen euron pintaan. Vaihtokurssi kaverilla on 1:20. Että peräti 20 tögrökiä yhdellä ruplalla, sehän on paljon! Kaveri selittää, etteivät ruplat enää kelpaa Mongoliassa vaihtopisteissä, vaihtakaa nyt. Kuulostaa myyntipuheelta, mutta ota tuosta nyt vielä toinen tonni ja anna KAKSKYT TONNII lisää!

Ulan Batorin rahanvaihtopisteiden kurssi ruplille osoittautuu myöhemmin 43:ksi. Junan rahanvaihtajaheppu käy ennen lähtöään vielä ainakin kaksi kertaa varmistamassa, ettemme sittenkin haluaisi vielä vaihtaa lisää. Kuulen hänen mutisevan pois mennessään itsekseen: 'money money money money...'

6.7. Koirien kaupunki

Ulan Bator. Kun lapsena tutkin karttoja, maistui sanapari Ulan Bator suussa maailman eksoottisimmalta paikalta. Eksoottisemmalta kuin joku Sri Lanka, Timbuktu, Kap Horn, Istanbul tai jopa Sansibar. Mitä kaikkea kiehtovaa tapahtuukaan Ulan Batorin kapeilla kujilla? Mikseivät Tintti ja kapteeni Haddock koskaan seikkailleet mystisessä Ulan Batorissa? Millaista siellä on? Siellä pitää joskus päästä käymään! Kolmisenkymmentä vuotta ei ole aika eikä mikään päästä toteuttamaan lapsuuden haave.

Ulan Bator ei toivota junamatkustajia kauniisti tervetulleiksi. Aroilla ilahduttaneet jokivarren jurtat ja karjalaumat vaihtuvat savuttaviin tuotantolaitoksiin, jäte- ja romukasoihin, lauhdetorneihin, vääntyneeseen metalliin ja murtuneeseen betoniin. Radanvarren jurtat näyttävät sairailta ja ilma myrkylliseltä. Tintti ja kapteeni Haddock taisivat olla fiksua porukkaa.

Ei kaunis?

Asemalla on odottamassa lapun kanssa täti, joka kyyditsee meidät majapaikkaamme. Vastaanotto on lämmin ja ystävällinen. Paikan omistaja Gana toivottaa kädestä pitäen ja bernhardilaiskoira Marka puskemalla tervetulleeksi. Meille osoitetaan kattoterassin jurtta, joiden vapaista sängyistä valitsemme omamme. Taidamme herättää siellä nukkuvan uuden kämppiksemme. Nuorehko ranskalaisnainen. Gana viittoilee meidät pian aamiaiselle. Makkaramunakasta, leipää, teetä. Ensimmäinen maistuva lämmin ateria kolmeen päivään!

Tällainen majoitusmuoto on vedenjakaja ihmisten matkailukokemuksissa. Jurttakylämme on käytännössä keskellä slummia. Aaltopellistä ja laudoista rakennetut asumukset eivät varsinaisesti ole hyvän rakennustavan mukaisia. Jossain päin haukkuu koko ajan koira. Hotellieinarit kauhistuvat tällaista asumismuotoa ja -seutua, kengännauhabudjetin hippimatkailijat ja tietynlaiset romantikot taas rakastavat niitä. Minä olen vuosien varsilla tykästynyt reppureissaajatyylisiin bungalow- ja guest house-majoituksiin, ja olen siis jälkimmäistä koulukuntaa. Isän näkemys (varovasti kysyin) oli tyynen rauhallinen: On sitä ennenkin teltassa nukuttu. Pienemmässä. Jossa oli enemmän porukkaa. Ja jotka piereskelivät jatkuvasti.

Gana's Guest house

Jurtta sisältä

Huudit

Rukousmyllyn pyöritystä

Ulan Batorin henki osoittautui nopeasti muuksi kuin mitä junan ikkunan saatanalliset näkymät tullessa enteilivät. Kaupungin keskusta on aasialaisen suurkaupungin oloinen. Ihmiset pukeutuvat muodikkaasti, kaikki puhuvat kännyköihin, liikenne on kaoottista, kaikenmaalaista ruokaa saa joka puolelta. Toki parinkymmenen vuoden takaisesta kommunismista näkyy selvät merkit edelleen, mutta meininki on jotain ihan muuta. Käymme tutustumassa naapurin luostariin, jonne piilotettua geokätköä emme löydä. Se on ilmeisesti kadonnut samoin kuin lähemmäksi keskustaa piilotettu kätkö, jota haeskelemme. Mongolit panevat loistavia oluita, joita emme saa vielä ensimmäisenä päivänä ihan kaikkia maistettua. Ihon saan kyllä yli 30 asteen paahteessa poltettua helposti.

Ensimmäinen UB-päivä menee kaupunkia tutkiessa ja matkan ekat kunnon liharuoat syödessä. (Isä sortuu länsimaiseen hampurilaiseen - minä syön lammasta mongolityyliin, myohemmin syömme vielä epämääräiset lihavartaat terassilla.) Illalla naputtelen jurtassa näitä juttuja ranskatarkämppiksen ja isän vetäessa hirsiä kylän koirien pitäessä omaa showtaan. Minähän siis pidän koirista. Paljon. Mutta hieman ennen puoltayötä jotkut kuonokkaat päättävät aloittaa neuvottelut, joihin sitten osallistuvat kaikki muutkin slummin kirppusirkukset. Puolen tunnin jälkeen olen jo valmis nylkemään naapurikujan louskuttavan (se kuulosti tältä: huvavavavava) piskin. Kun muut koirat jo hiljenivät, yritti tämä helvetin narttu (valistunut arvaus) jatkaa möykkäämistä ihan itsekseen. No, enhän minä vielä yrittänytkään nukkua, eikä meteli tuntunut herättävän nukkujiakaan, joten ongelmaa ei oikeastaan ollut. Koirat määräävät täällä.

5.7. Maiseman vaihtaminen

Juna Irkutskista lähtee huonosti nukutun yön jälkeen (vatsatauti halusi muistuttaa itsestään vielä kerran) kello 5.18. Nöyrryn aamulla ottamaan viimein pari Salvacolina-pilleriä, mutta tauti on kulkenut jo muutenkin tiensä päähän. Junassa änkeämme samaan vaunuun kuin ne saksalaisukot, joiden kanssa olimme tulleet jo Moskovasta. Hallo wieder, jälleennäkeminen on suorastaan hersyvä. Teutonien mekastuksesta johtuen uudet hyttikaverimme (tämä etappi mennään toisessa luokassa, eli neljä henkilöä per hytti) luulevat meitäkin saksalaisiksi, joten ensimmäiset minuutit mennään Keski-Euroopan kulttuurikielellä, ennen kuin älyän kysyä amerikkalaisiksi osoittautuneilta matkakumppaneilta, että miksi puhumme saksaa.

Isä ja poika siinäkin on trans-Siperian reittiä kolistelemassa Pekingiä kohti. Isä on saanut päätökseen kolmen vuoden pestinsä Voice of American Moskovan-kirjeenvaihtajana. (Outoa kyllä, hänellä ei ole kirjeenvaihtajaliiviä yllään – ehkä se on hänen matkalaukussaan.) Poika on vuotta vaille valmis high schoolista, eli nuori kloppi. Heput ovat vielä ukrainalaista sukujuurta, ja puhuvat keskenään ukrainaa, joten varsinainen polyglottijenkki tämäkin. Kiintoisia havaintoja Venäjästä ja venäläisyydestä riittää puoleksi matkaa, ja eväitäkin päästään jakamaan.

Aamutorkuista huolimatta Baikalin rantaa ehditään ihmetellä toistasataa kilometriä. Ensimmäinen pitkä pysähdys on 30 minuutin tauko Burjatian pääkaupungissa Ulan Udessa, jossa ilahduksekseni huomaan haluavani jäätelön. Ensimmäinen ruokaan liiittyvä mieliteko pariin päivään! Juhlistan sitä jäätelöllä. Radan käännyttyä etelään maisema muuttuu ensimmäistä kertaa matkan aikana oikeasti erilaiseksi. Koivut loppuvat, aro alkaa.

Ulan Ude

Ikkunanpesua saksalaisella tehokkuudella

Juna pysähtyy moniksi tunneiksi Mongolian rajan molemmin puolin. Asiaankuuluvia kaavakkeita täytetään useita kappaleita. Venäjän puolella, Naushkissa pääsee sentään lähes kahdeksi tunniksi ulos junasta. Ainakin aseman kohdalla kylä on mitätön. Kohokohta on asemalaiturin istutuksia syömään tullut lehmä ja se, kun se horjahti portaissa, kun sitä jahdattiin pois. Ei kaatunut. Mongolian puolella rajaa junaan tulee Mongolian viranomaisia ja rahanvaihtajia. Matkatavaroita siirrellään ja papereita syynätään. Mongoliaan päästään.

Uudet näkymät

Rajavartijalehmä (oik.)