Kaikki Ulan Batoria jo kokeneet matkaajat, kenen kanssa satumme juttelemaan sanovat, että pitää mennä ulos kaupungista. Tai että keskusta on nähty päivässä. Ensimmäinen kohta on varmasti totta, toinen on vahvaa liioittelua. Vaikka itse olen innokas lähtemään vaikka patikkaretkelle, niin selvästi se ei kuulu isän preferensseihin. Aikaa on kuitenkin vain kolme päivää, ja vaikka suurkaupungiksi miljoonan asukkaan Ulan Bator onkin pieni, ja keskusta helposti kävellen hallittavissa, niin jos ei halua tehdä reissuaan suorittamisen maku suussa, on UB rennolla otteella kevyesti kolmen päivän arvoinen.
Sotasuunnitelmamme mukaan menemme ensimmäiseksi UB:n luonnonhistorialliseen museoon. Näissä ei tule oikeastaan koskaan käytyä liiaksi, joten reissu on erittäin mielenkiintoinen. Gobin autiomaassa jos lapiolla vähän maata kääntää, on hyvät mahdollisuudet osua dinon kalloon, mutta vähemmällä pääsee, jos menee tämän museon paleontologian osastolle. Kuvaan siellä viekkaasti kynäkameralla, kun se on kerran kiellettyä, mutta kuvamateriaalikin lienee sen mukaista. Museossa törmäämme myös Seoulin yliopiston lingvistiikan professori Leehen (Lee on koreaksi luumu, eikä lohikäärme, kuten moukkamaisesti arvelin) joka haarukoi meidän puheenpartemme skandinavinaaviseksi, muttei aivan tunnistanut loppuun asti. Tämä kelpo Suomenkin-kävijä kirjoittaa tuoreimman puhelinnumeronsa käyntikorttiinsa, kehoittaa meitä tulemaan joskus Koreaankin ja soittelemaan sitten.
Mongolian ensimmäinen geokätkökin löytyy viimein. Ydinkeskustasta. Roskadyykkaritäti tarkkailee meitä muka huomaamatta, mutta minä näen hänen katseensa suunnat aurinkolasieni läpi vaivatta. Varmaan luuli meidän olevan hänen apajillaan. Tuskinpa hän tajusi mitä olimme puuhaamassa. Tai kohta Ulan Batorissa on yksi uusi paikallinen geokätköilijä.
Illansuu huipentuu Tumen Ekh musiikki- ja tanssiensembleen. Paikan löytäminen on oma seikkailunsa. Tällaiset traditionaaliset pimpulahousutanhuperformanssit on helppo tuomita tusinaturistihöhhäksi, mitä ne toki tietyssä mielessä ovatkin, mutta juuri perinnemusiikista ammentaen tehdään esim. mitä mainiointa nykyheviä. Vaikka ei tässä mikään selittely auta, esitys on mitä mainioin kokonaisuus hevosenpääviululla ja muilla perinnesoittimilla esitettyä musiikkia, hämmentävää kurkkulaulua ja hupaisia tanssiperformansseja. Menisin uudestaan.
 Musiikkia |  Käärmenainen |
Esityksen jälkeen tilaan ahneuksissani ravintolassa 'assorted Mongolian dishes' -annoksen, joka hintansa puolesta käy kahden hengen annoksesta. Ruoan tultua pöytään huomaa, että se on myös kokonsa puolesta kahden hengen annos. Lisäksi kyseessä on todellinen äijäannos: lihakeittoa, kaksi lampaankyljystä, kaksi isompaa uppopaistettua lihapiirakkaa (khuushuur) (täytteenä siis lihaa, ei mitään riisiä tai munaa), kymmenkunta pienempää lihataikinanyyttiä (buuz) ja mongolialaista paistettua nuudelia, jonka seassa on joitakin paprikan- ja sipulinsuikaleita – sekä lihaa. On puulautasen ja lihan välissä sentään muutama salaatinlehti 'aluspaperina'. Mahataudinpoikasen lusittuaan sitä voi toki vetää vähän isomman satsin, eikö vain?
(On myönnettävä, että ensinnäkin isä jalomielisesti söi osan annoksestani, ja toiseksi ruokaa jäi silti vähän syömättä.)
Viereisessä pöydässä äkkäämme pari Moskovan-junasta tuttua naista, joiden seurassa olevan ruotsalaispariskunnan miehelle jäämme päivän aikana jo toisen kerran kiinni suomalaisuudestamme. Me olisimme kyllä veikanneet heppua vietnamilaiseksi.
Kotimatkalla on pakko poiketa lähikadun airag-jurttaan. Lälläri-isä ei rohkene edes tulla sisään. Asiakkaina on lisäkseni vain mongoleja. Tilaan annoksen airagia, ja heti sitä maistettuani kiroan hiljaa mielessäni kulhon suurta kokoa. Päätän silti sinnitellä ainakin puolet. Maku on kirpeän hapan ja lantamainen – jokseenkin sellainen, jollaiseksi käyneen tammanmaidon maun voisi kuvitella. Valkoisessa nesteessä ui harvakseltaan joitain tummempia objekteja. Hevosenkarvoja? Nesteen pinnalla on ohut rasvainen kelmu. Johan se eka mahatauti ehti loppua. Nopeasti tätä herkkua ei voi kiskoa, joten siemailen juomaa rauhalliseen tahtiin. Lopulta isäkin tulee jurttaan, kun joku humalainen mongoli kävi ulkopuolella liian tuttavalliseksi. Tarjoilija ei tyrkytä airagia väkisin. Juoman makuun tottuu hieman alkujärkytyksen jälkeen, joten saatan annokseni kunnialla loppuun. Tämän pitäisi olla terveellinen juoma, joten päätän olla saamatta uutta mahatautia.
 Airagin säilytys... |  ...ja annostelu |
Illalla jurtassa tätä kirjoittaessa ympäristön paskakoirat lietsovat jälleen toisiaan infernaalisiin haukkupitoihin. Onneksi naapurikujan huvavava-koira on ollut enimmäkseen hiljaa. Louskutus ei tunnu häiritsevän nukkuvaa ranskalaista eikä nukkuvaa isää. Molemmat tosin puhuivat äsken jotain unissaan. Kohta ne varmaan keskustelevat keskenään, toinen uniranskaksi, toinen unisuomeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti