6.7. Koirien kaupunki

Ulan Bator. Kun lapsena tutkin karttoja, maistui sanapari Ulan Bator suussa maailman eksoottisimmalta paikalta. Eksoottisemmalta kuin joku Sri Lanka, Timbuktu, Kap Horn, Istanbul tai jopa Sansibar. Mitä kaikkea kiehtovaa tapahtuukaan Ulan Batorin kapeilla kujilla? Mikseivät Tintti ja kapteeni Haddock koskaan seikkailleet mystisessä Ulan Batorissa? Millaista siellä on? Siellä pitää joskus päästä käymään! Kolmisenkymmentä vuotta ei ole aika eikä mikään päästä toteuttamaan lapsuuden haave.

Ulan Bator ei toivota junamatkustajia kauniisti tervetulleiksi. Aroilla ilahduttaneet jokivarren jurtat ja karjalaumat vaihtuvat savuttaviin tuotantolaitoksiin, jäte- ja romukasoihin, lauhdetorneihin, vääntyneeseen metalliin ja murtuneeseen betoniin. Radanvarren jurtat näyttävät sairailta ja ilma myrkylliseltä. Tintti ja kapteeni Haddock taisivat olla fiksua porukkaa.

Ei kaunis?

Asemalla on odottamassa lapun kanssa täti, joka kyyditsee meidät majapaikkaamme. Vastaanotto on lämmin ja ystävällinen. Paikan omistaja Gana toivottaa kädestä pitäen ja bernhardilaiskoira Marka puskemalla tervetulleeksi. Meille osoitetaan kattoterassin jurtta, joiden vapaista sängyistä valitsemme omamme. Taidamme herättää siellä nukkuvan uuden kämppiksemme. Nuorehko ranskalaisnainen. Gana viittoilee meidät pian aamiaiselle. Makkaramunakasta, leipää, teetä. Ensimmäinen maistuva lämmin ateria kolmeen päivään!

Tällainen majoitusmuoto on vedenjakaja ihmisten matkailukokemuksissa. Jurttakylämme on käytännössä keskellä slummia. Aaltopellistä ja laudoista rakennetut asumukset eivät varsinaisesti ole hyvän rakennustavan mukaisia. Jossain päin haukkuu koko ajan koira. Hotellieinarit kauhistuvat tällaista asumismuotoa ja -seutua, kengännauhabudjetin hippimatkailijat ja tietynlaiset romantikot taas rakastavat niitä. Minä olen vuosien varsilla tykästynyt reppureissaajatyylisiin bungalow- ja guest house-majoituksiin, ja olen siis jälkimmäistä koulukuntaa. Isän näkemys (varovasti kysyin) oli tyynen rauhallinen: On sitä ennenkin teltassa nukuttu. Pienemmässä. Jossa oli enemmän porukkaa. Ja jotka piereskelivät jatkuvasti.

Gana's Guest house

Jurtta sisältä

Huudit

Rukousmyllyn pyöritystä

Ulan Batorin henki osoittautui nopeasti muuksi kuin mitä junan ikkunan saatanalliset näkymät tullessa enteilivät. Kaupungin keskusta on aasialaisen suurkaupungin oloinen. Ihmiset pukeutuvat muodikkaasti, kaikki puhuvat kännyköihin, liikenne on kaoottista, kaikenmaalaista ruokaa saa joka puolelta. Toki parinkymmenen vuoden takaisesta kommunismista näkyy selvät merkit edelleen, mutta meininki on jotain ihan muuta. Käymme tutustumassa naapurin luostariin, jonne piilotettua geokätköä emme löydä. Se on ilmeisesti kadonnut samoin kuin lähemmäksi keskustaa piilotettu kätkö, jota haeskelemme. Mongolit panevat loistavia oluita, joita emme saa vielä ensimmäisenä päivänä ihan kaikkia maistettua. Ihon saan kyllä yli 30 asteen paahteessa poltettua helposti.

Ensimmäinen UB-päivä menee kaupunkia tutkiessa ja matkan ekat kunnon liharuoat syödessä. (Isä sortuu länsimaiseen hampurilaiseen - minä syön lammasta mongolityyliin, myohemmin syömme vielä epämääräiset lihavartaat terassilla.) Illalla naputtelen jurtassa näitä juttuja ranskatarkämppiksen ja isän vetäessa hirsiä kylän koirien pitäessä omaa showtaan. Minähän siis pidän koirista. Paljon. Mutta hieman ennen puoltayötä jotkut kuonokkaat päättävät aloittaa neuvottelut, joihin sitten osallistuvat kaikki muutkin slummin kirppusirkukset. Puolen tunnin jälkeen olen jo valmis nylkemään naapurikujan louskuttavan (se kuulosti tältä: huvavavavava) piskin. Kun muut koirat jo hiljenivät, yritti tämä helvetin narttu (valistunut arvaus) jatkaa möykkäämistä ihan itsekseen. No, enhän minä vielä yrittänytkään nukkua, eikä meteli tuntunut herättävän nukkujiakaan, joten ongelmaa ei oikeastaan ollut. Koirat määräävät täällä.