8.7. hll

Yleensä opettelen, milloin missäkin maassa olen, sanomaan joitain perusasioita maan omalla kielellä. Viimeistään paikan päällä oppii yleensä nopeasti tavoittamaan keskeiset sanat, päivää, kiitos, anteeksi jotakuinkin ymmärrettävästi. Ei Mongoliassa. En ainakaan minä. Lonely Planetin kirjassa on pieni fraasisanasto, jota kyllä hieman tutkailin ennen reissua, mutta oudot ja osin turhan pitkät sanat ja fraasit tuntuivat hankalilta kaiken kiireen keskellä. Luotin siihen, että ilmaisut selkenevät sitten perillä paikallisten avulla. Mutta ei.

Ensimmäinen kaveri, joka yritti opettaa sanomaan kiitos, oli se junan rahanvaihtajanilkki. Varmaan opetti senkin tapojensa mukaisesti vain puoliksi oikein. Se ei jäänyt oikein mieleen, joten kysyimme tulopäivänä aamiaistädiltä samaa uudestaan. Vastauksesta ymmärsi, että sana alkaa ba- tai bai-tavulla, jotain tyyliin baijarlalaa, kuten Lonely Planet neuvoo, mutta ei se kuitenkaan siltä kuulostanut, koska lopun ymmärtämisen sotkee totaalisesti hämmentävä äänne, joka kuulostaa vähän kuin sanoisi hll, ja sekoittaisi siihen jotain ässävikaisen äänteen tapaista suhinaa. Kokeilin saada kyseistä äännettä aikaiseksi (Toivottavasti kukaan ei ollut kuulemassa. Kuitenkin oli.) ja se onnistuu kun ajattelee, että kun kerran l-äänne sanotaan laittamalla kielen kärki aivan etuhampaiden taakse ja önistään sitten kielen 'ohi', niin mongoli-l muodostuu painamalla kielen keskiosaa taaemmas kitalakea vasten siten että kielen sivut osuvat yläposkihampaiden sisäpintoja vasten ja önistään sitten tuttuun tapaan. hll. Kokeilkaa, se on kivaa.

Toisaalta, voihan olla, että aamiaistäti oli puhevikainen.

Ulan Batorissa osataan kuitenkin laajalti englantia. Kaupoissa kassaa hoitavat pikkutytöt hoitavat työnsä riittävällä kielitaidolla ja loppusumma näytetään kassakoneesta tai taskulaskimen näytöstä. Kadunvarren juoppopummi sanoo selvällä kolmannella kotimaisella: I'm hungry! Palvelu toimii tällaiselle kielitaidottomalle moukallekin joka puolella loistavasti, ja vaikkei Venäjäkään mikään toivoton paikka ollut, niin UB pesee sen kyllä kielitaitonsa puolesta ainakin tämän matkan otoksella.

Damdin Sükhbaatar,
kansallissankari

Puolet tästä päivästä sataa. Se ei kuitenkaan estä meitä menemästä kansallisen historian museoon. Valaiseva ja kiinnostava visiitti aikoinaan puolta maailmaa hallinneen maan menneisyyteen. Opimme mm. että Mongolia ehti julistaa Japanille sodan toisessa maailmansodassa peräti kuukautta ennen kuin se antautui ja koko sota loppui. (Ehtivät ne sentään vähän nahistellakin.)

Päivän mongolialaisruoat rajoittuvat itseni osalta hevosenfileeseen, ja isän osalta erikoiseen lihakeittoon, josta varoitettiin jo etukäteen, että annoksen valmistelu kestää 20 minuuttia. Ilmeisesti keston syy oli taikinakuoressa, joka oli viritetty taitavasti kypsentäen astian ja koko lihakeiton päälle. Ikävä kyllä, keitto on kuulemma lähes mauton, ja se vaatii huomattavat määrät pöytämausteita. Tämä on aikaisempiin kokemuksiimme verraten todella yllättävää, sillä kaikki keitot ovat olleet todella hyviä. Ehkä sen taikinakuoren virittäminen oli niin vaikeaa, että se verotti makuun uhratusta ajasta

Gana rakensi meidän vierailu-
aikanamme useamman uuden huoneen.

Myöhemmin vaihdamme suurimman osan jäljellejääneistä tögrökeistämme Kiinan kansanrahaksi, ja shoppailemme lopuilla. Geokätköäkin haeskelemme sadekuuroja väistellen, turhaan. Päädymme intialaiseen ravintolaan, ja voi käsi kuinka hyvää ruokaa ja juomaa sieltä löytyy. Menemme takaisin Ganan jurttakylään, jossa maksamme isännälle velkamme, hoidamme kyydin aamujunalle ja pakkaamme kamamme huomisen lähtöä varten. Esittelen ostamaani seinäkarttaa ranskatarkämppikselle ja saan kommentin: 'It's really big!' That's what she said.